Haluatko totuuden? No handlaatko totuuden?
"Jo joutui armas aika"... vikisen poikani kevätesityksessä näitä lyriikoita hetken ja liikutus, sanat takertuu kurkkuun. Olisi ihanaa laulaa, mutta... Munhan pitäis olla laulaja ja pystyä laulamaan. Tai ei, nyt ei pidä olla mitään ennalta määriteltyä tai pystyä yhtään mihinkään, vain hellittää ja olla läsnä siinä mitä on ja todeta, että "nyt on näin". Huvittaa, ei voi olla totta, mähän suoritan ihan vaan yleisössäkin!!?? Noh, hellitän, hengitän ja nautin siitä, kun koulun lapsilauma laulaa ihanilla kirkkailla äänillään. On taas aika opetella pois suorittamisesta, antaa miehen lämpimän katseen ja käden lohduttaa. Kerta toisensa jälkeen tätä saa opetella: Luopumista, irtipäästämistä, hellittämistä, antautumista, elämälle avautumista, omien tunteiden kanssa olemista ja niiden sallimista, suorittamisen vähentämistä... Mitä vielä? Olen ollut kevään ajan kovin huolissani, miten jaksan kaikkia suoritteita mitä on tulossa. No hyviä uutisia, elämä vastasi huoleen: "Ok, otetaan suoritteet pois. Katsopas, sun kalenteri on nyt tyhjää täynnä, miten sanotaan." Jos joku nyt säikähtää, että apua, mitä tolle on käynyt. Haluan rauhoitella, kaikki on suht hyvin :) Yksi jakso elämässäni on tullut taas päätepisteeseen ja se tapahtui niin repäisevällä tavalla, että tässä on vähän sulateltavaa.
Samaan aikaan hieman ihmetyttää, että miksi pitää takertua? Mutta niin se vaan menee, me kiinnitymme johonkin (tai anakin minä) ja määrittelemme itseämme jos emme tietoisesti, niin alitajuisesti, jonkun asian kautta. Mä olen Sari ja olen sitä, teen sitä, tätä ja tuota ja käyn tuolla. Blogissakin olen määritellyt olevani Osteopaatti Sari Juva, ihan kuin tuo ammatti olisi liimattu mun nimeen niin, että en voisi elää ilman sitä. Luulen, että elämä näyttää meille ihan jatkuvasti eri tavoin, että kyllä, sä voit elää ilman tuota tai jos et voi, niin matto vedetään jalkojen alta ja elämä sanoo: "Ok, no opettele!" Ja siis lopulta, aivan ihanaa, kun yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa. Pelkäämämme syntynyttä tyhiötä, mutta se on auennutta tilaa jollekin uudelle. Luopuminen aiheuttaa kuitenkin surua ja irtipäästäminen on prosessi, johon liittyy paljon erilaista tunnetyötä. Se voi olla raskasta, mutta toisaalta, ihana tunne, kun kaikki kolahtaa, liikuttaa ja tuntuu niin voimakkaasti! Biisien lyriikat saavat uutta merkitystä, ja melodiat koskettavat taas, menee kylmiä väreitä ja kehossa on erilaisia tuntemuksia. Kaikki tämä voi olla alkuun kauhistus, mutta kun tunnetyöskentelyä opettelee, se muuttuu ajan kanssa antoisaksi. Olemme ehkä vielä hiukan liikaa järki-ihmisiä, mutta pikkuhiljaa... Järkeäkin on hyvä olla, mutta mulle se on nykyään renki, ei isäntä. Ainakin yritän opetella elämään niin.
Miten tämä kaikki edellä sanomani liittyy totuuteen ja sen kestämiseen? Mun elämässä tilanne näyttäytyy tällä hetkellä siten, että me (tai jälleen ainakin minä) pelätään niin paljon jonkun asian tai ihmisen menettämistä, että pienennämme itsemme naamioiden taakse emmekä uskalla olla kokonaan oma itsemme, erilaisine puolinemme, valoine ja varjoinemme. Miten muut reagoivat ja näyttäytyvät, jos uskallan ilmaista itseäni rehellisesti? Hylkääkö hän minut? Väännämme itsemme johonkin muottiin, jottemme vain tulisi hylätyksi. Vaistoamme ehkä jotain toisessa, että emme usakalla esiin täydesti ja vetäydymme kuoreen. Mun keittiöpsykologin taidoilla ja terapiakokemuksella sanon, että kyse on häpeästä. Lopulta ehkä käy jopa niin, että pelkomme manifestoituvat todeksi. Ihan kamalaa ja turhaa itsensä pienentämistä! Itselläni kävi niin, että olin alitajuisesti kieltänyt tunteeni ja se kaivettiin terapiassa esiin. Olo oli aivan puulla päähän lyöty! Häh?! Oikeesti, näinkö mä tosiaan ajattelen ja tunnen ja mitä mä nyt teen?!
Kävelin tuossa kotiinpäin poikani kevätesityksestä ja tämä legendaarinen klippi tuli mulle mieleen. Mua alkoi naurattaa, se miten absurdilla tavalla elämä tekee käänteitä. Monesti me ihmiset elämme erilaisten naamioiden takana ja kun naamiot riisutaan, tapahtuu jänniä asioita. Haluamme olla kilttejä, jotta toinen hyväksyy. Jos näyttäisin oman tahtoni ja vihani, kelpaanko? Enhän kelvannut lapsenakaan vihaisena ja itkuisena raivottarena? Meidän haluttiin olevan iloisia, hiljaisia ja kilttejä lapsia. Enkä tarkoita, että toisille pitää raivota, ei tietenkään. Mutta kuinka monesti sanomme: "ei se mitään" tai "ok"? Vaikka asia olisi meille oikeasti kaikkea muuta kuin ok!!!
Tottakai ihmiset sanovat kaipaavansa rehellisyyttä ja aitoutta, mutta tämä klippi kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, siitä miten ihmiset joskus reagoivat aitouteen. Eli siihen, että uskallamme elää ilman naamioita täysin vapaasti omana itsenämme, valoinemme ja varjoinemme. Kun yksi riisuu naamion, se saattaa osua myös toisessa johonkin kohtaan ja herättää tai paljastaa myös toisessa jotain mikä halutaan kätkeä ja siitä seuraa joskus tämä: "You can't handle the truth!" Tai näin asiat mulle nyt näyttäytyvät.
Häpeä on jännä tunne. Sitä pystyy kirjasta lukea ja järkellä ymmärtää, että tuosta on kyse. Voi jopa tiedostaa, että joo, kyllä, mulla on häpeätrauma, koska mulle on tapahtunut tuollaista ja tällaista. On kuitenkin aivan eri asia todella TUNTEA tuo häpeän tunne! Ihan koko olemuksessa ja kehossa. En todellakaan tarkoita sellaista häpeää, mikä nousee esiin, kun jotain noloa tapahtuu ja se alkaa hävettää. Vaan perustavanlaatuista tunnetta pienestä, hylätystä ja kelpaamattomasta lapsesta. En osaa, eikä mulla riitä osaaminen, tätä asiaa toisille sen enempää avata ja häpeä on varmasti kovin henkilökohtainen tunne. Kannustan vain jokaista tutkimaan tätä puolta itsessään. Se on alkuun pelottava, mutta lopulta todella mielenkiintoinen tunne. Kukaanhan ei lähtökohtaisesti halua tuntea häpeää, se on maailman pelottavin ja kammottavin tunne, joka halutaan viimeiseen asti kieltää ja sille pitää kääntää selkä. Se on kuintenkin tutustumisen arvoinen tunne. Kehollisine reaktioineen se on aika hurja. Eikä lopulta enää niin pelottava, kun sitä alkaa hiljalleen kohdata ja opetella tulemaan sinuiksi sen kanssa :)
On tää elämä kyl mielenkiintoista. Naamion riisuminen voi olla todella pelottavaa. Sen takana eläminen kuitenkin pienentää meitä ja kaventaa elämää. Elämä ei aukea kunnolla ja hienoja mahdollisuuksia aitoon yhteyteen menee sivusuun. Jos joku paikka on niin pelottava, että pitää olla naamion takana, voihan siitä lähteä pois. Jos joku ei kestä sua aitona, niin antaa hänen lähteä pois. Miksi jäädä sellaiseen? Miksi olla vain puolikas, kun voi olla kokonainen? Mikä siinä totuuden näyttämisessä sitten on niin pelottavaa? No se hylkäämisen ja häpäisemisen pelko varmaan. Ja pelko, että joku leimaa hulluksi. Olen monesti huomannut ihan näin aikuisiälläkin, että monet kelpuuttavat toisensa iloisena ja kilttinä, mutta ei omatahtoisina, rehellisinä ja koko kattauksen tuntevina olentoina. Edelleenkään koko kattauksella en tarkoita toista vastaan hyökkäämistä. Vaan sitä, että ilmaisee, miltä itsessä tuntuu. Kaikessa kamaluudessaan itselleni hylkäämiskokemukset ovat opettaneet, että mä en tarvitse ketään kertomaan mulle, kuinka mahtava, ihana, riittävä, rakastava huipputyyppi mä olen. Ollaan omia itsejämme, karsitaan jyvät akanoista ja avaudutaan elämälle. Ne jää, jotka handlaa totuuden ja aidosti rakastaa sitä ja sinua! Ne jotka pelkäävät meitä ja totuutta (ihmistä naamion takana), pelkäävät oikeasti vain omaa varjoaan!
| My Love, music and lyrics by Saara Aalto |
| "She is young, just a child, visions of the better in her mind. She’s so young, you say, she’s blind, but that ain’t true. Wise in soul, trusting it will guide her through. |
| And have you seen her eyes yearning something more She keeps the light alive: |
| My love, my love, my love, my love. Come what may, you will survive, My love, my love, my love, my love, and you keep on beating like a drum. |
| Her voice is soft but mind is strong, Slighted by the ones with whom she would belong, Afraid of her, her thoughts, you say, But that ain’t true: What you fear and doubt is all inside of you..."  |
Kommentit
Lähetä kommentti